tiistai 17. lokakuuta 2017

Big Burn

Theodore "Teddy" Roosevelt on yksi suosikkipresidenteistäni. Hän toimi Yhdysvaltain 26. presidenttinä vuosina 1901-1909. Hänellä oli ennen presidentin virkaa vaikuttava ura eri julkishallinnon tehtävissä, ja hän ehti myös kesken nousevaa uraansa myös osallistumaan Kuuban sotaan.

Miksi sitten Theodore Roosevelt on jäänyt presidenttinä historiankirjoihin? Hän taisteli ensimmäisenä presidenttinä liike-elämän monopoleja vastaan ja siten sai myös paljon vaikutusvaltaisia vihollisia. Hänen aloitteestaan lähti myös maailman merireittejä mullistanut Panaman kanava. Mutta ehkä se tärkein, omasta mielestäni, oli kuitenkin kansallisen luonnonpuistojärjestelmän perustaminen, jolla Roosevelt halusi varmistaa tuleville sukupolville, ei koskematonta luontoa vaan monimuotoisen ja rikkaan luonnon. Vaakakupissa ei ollut ainoastaan luonnonkauniit maisemat vaan myös monipuolisen ekosysteemi kuten lähes sukupuuttoon ammutut biisonit.

Vastapuolella oli Yhdysvaltain kongressi joka piti Rooseveltin ideaa luonnonpuistoista hulluna sekä liike-elämä, jonka kärjessä oli aikansa maa- ja rautatieparonit, kuten William Rockefeller ja J.P. Morgan. Molemmilla oli hallussaan nykymittakaavassa käsittämättömän kokoiset maa-alueet lähes koskematonta luontoa. Nämä maa- ja rautatieparonit eivät ymmärtäneet Rooseveltin edistyksellistä ajattelua säilyttää Yhdysvaltain maisemaa tuleville sukupolville, vaan halusivat muuttaa metsät ja muut luonnonvarat kylmästi rahaksi, joista puutavara oli yksi kysytyimmistä hyödykkeistä. Roosevelt keräsi kuitenkin avukseen kaksi samanmielistä taistelijaa; luonnontutkijan ja kirjailijan John Muirin sekä monimiljonäärin ja todellisen luonnonystävän Gifford Pinchotin. Molemmilla herroilla oli suuri vaikutus Rooseveltin onnistumiseen luonnon konservoinnin osalta, ja Gifford Pinchotista tulikin Rooseveltin perustaman  "metsäviraston" ensimmäinen johtaja.

Kolmikko palkkasi metsävirastoaan varten yliopiston käyneitä miehiä, jotka nimettiin historian ensimmäisiksi "metsänvartijoiksi" ja jokainen sai vastuulleen ylivoimaisen kokoisia miljoonien eekkerien kokoisia alueita ympäri Yhdysvaltoja, jotka Roosevelt onnistui taistelemaan kongressilta liittovaltion luonnonsuojelualueiksi. Yhden metsänvartijan oli tarkoitus kartoittaa luonnonsuojelualue, tutustua ja perustaa tukikohta näkyvälle paikalle, varsinkin lähelle alueen  asukkaita. Tehtävä oli kuitenkin alun perin perustavanlaatuisesti mahdoton. Tuhansia ihmisiä virtasi idästä kohti sisämaata ja eteenpäin kohti länttä, rautatiet puskivat läpi maiseman ja metsää kaadettiin sumeilematta uudisasukkaiden tarpeisiin. Roosevelt, Muir ja Pinchot kuitenkin ymmärsivät että luontoa ei voinut jättää luonnonvaraiseksi museoksi vaan sen käyttäminen piti olla kestävää. Ensimmäiset metsänvartijatkin kitkuttelivat alueillaan pienellä palkalla (kongressi piti huolen että metsäviraston budjetti pysyi pienenä) ja jatkuvat konfliktit paikallisten kanssa ei myöskään helpottanut tehtävää.

Metsäviraston johtaja, Gifford Pinchot oli myös henkilönä mielenkiintoinen. Hän oli miljonäärisuvun vesa, jonka perhe oli luonut valtavan omaisuuden juuri puuteollisuudessa. Gifford itse oli sulkeutunut, rakasti luontoa ja vihasi kotikaupunkinsa New Yorkin varakkaiden sosiaalisia piirejä, ja usein hän tekikin Rooseveltin kanssa pitkiä patikkaretkiä luontoon. Giffordin edesmennyt vaimo pysyi Giffordin rinnalla yli 15 vuotta kuolemansa jälkeen. Gifford "keskusteli" yleisesti nuorena kuolleen vaimonsa kanssa ja haki häneltä neuvoa ja kontaktia eri spiritistien kautta.

Roosevelt itse oli lyhyt miehen järkäle jolle oli nuorena todettu astma joka oli ohjannut miehen suorastaan askeettiseen elämäntyyliin. Roosevelt rakasti luonnossa samoilu, ratsastusta, uimista ja tietenkin lajeista miehisimpiä eli nyrkkeilyä ja painia. Näistä varsinkin nyrkkeily ja paini siirtyi mukana jopa poliittiseen työhön, kun hänen ollessaan New Yorkin kuvernööri, hän teetätti veronmaksajien rahoilla painimolskin virka-asuntoonsa. Yleisenä tapana oli ollut että kuvernööri sai biljardipöydän mutta Roosevelt oli eri mieltä, ja hän ratkaisikin kinkkisimmät kiistansa viemällä vastustajansa painimolskille. Odotetusti ehdotuksesta hämillään olevat kiistakumppanit yleensä hävisivät. Toisin kävi Giffordin kanssa, joka oli yliopistovuosinaan kunnostautunut ruumiinkulttuurin saralla ja kirja mainitseekin hänen ottaneen useamman kerran mittaa Rooseveltin kanssa molskilla niin painissa kuin nyrkkeilyn parissa. Roosevelt vei painierän mutta hävisi nyrkkeilyssä. 

John Muir oli kolmikosta vanhin. Hän oli jo luonut vuosisatojen vaihteessa pitkän uran luonnontutkijana ja kirjailija. John Muir oli perustamassa mm. yhden yhdysvaltojen tärkeimmän luonnonsuojelujärjestön Sierra Clubin, ja häntä pidetään yleisesti yhtenä luonnonsuojelun perustajaisänä. Hänellä oli myös iso vaikutus Rooseveltin suureen suunnitelmaan ja hänellä oli missio "pelastaa Amerikkalainen sielu materialismilta", joka resonoi Rooseveltin ja Gifford Pinchotin ajatusten kanssa.

Vaikka aikalaiset uudisasukkaat ja liike-elämän keinottelijat uskoivat hallitsevansa kesyttämäänsä luontoa, yksi asia oli edelleen ihmisen tuhoavan hallinnan ulottumattomissa: Tuli, varsinkin metsäpalo joka nykypäivänäkin aiheuttaa valtavia tuhoja ihmisten sammutusponnisteluista huolimatta. Jos kelloa käännetään yli 100 vuotta taaksepäin, ja mietitään sama tilanne uudelleen, niin 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alussa ei ollut metsäpalojen sammuttamiseen erikoistuneita lentokoneita, kalustoa tai edes palokuntia jotka olisivat erikoistuneet tuhoisien metsäpalojen hallintaan. Pitkälle 1800-luvun lopusta aina 1930-luvulle asti, metsäpalojen valvonnasta ja hallinnasta luonnonsuojelualueilla vastasi Yhdysvaltojen armeija.

Ajatus metsäpalojen sammuttamisesta ja niiden tuhon kokoluokasta avasi monien silmät kun Yhdysvallat koki erikoisia, mutta erittäin tuhoisia metsäpaloja pitkin 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkupuolta, joissa kuoli tuhansia ihmisiä. Ihminen saattoi kesyttää luonnon mutta tuli oli edelleen herra, ja ihminen sen nöyrä renki. Tästä Amerikan Yhdysvallat saivat musertavan muistutuksen elokuussa 1910 mikä muistetaan nimellä Great Fire.

Alkuun pitää ihmetellä kuinka vähän metsäpalojen sammutus on muuttunut yli 100 vuoden aikana. Jos lentokalustoa ei lasketa mukaan niin nykypäivän metsäpalotorjujat käyttävät samoja tekniikoita ja työkaluja kuin vuoden 1910 Gifford Pinchotin nuoret metsänvartijat; lapiota, kuokkaa ja sahoja. Tähän väliin myös vahva suositus kaikille Netflixin tilaajille; katsokaa ihmeessä Leonard Di Caprion tuottama sarja Fire Chasers, joka kertoo Kalifornian metsien surullisesta tilanteesta ja siitä valtavasta työmäärästä mitä Kalifornian metsäpalotorjujat joutuvat vuosi vuodelta kohtaamaan.

Kevät ja kesä 1910 olivat ennätyskuivat Luoteis-Yhdysvalloissa, varsinkin Washingtonin, Montanan ja Idahon osavaltioiden pohjoisilla vuoristometsäalueilla.  Paikalliset, mukaan lukien pieni Pinchotin metsävartijaorganisaatio olivat odottavalla kannalla; laajat metsäalueet olivat muuttuneet ruutitynnyreiksi kuivan sään takia ja jonkinlainen metsäpalo oli tulossa.

Elokuussa loppupuolella odotettu tapahtui, yllättävä kylmärintama toi hurrikaanitasoiset tuulet ja metsänvartijat saivat raportteja useista syttyneistä metsäpaloista ympäri aluetta joka koski kolmea osavaltiota. Kuiva metsä roihusi valtavalla voimalla ja myrskytuulet kuljettivat liekkejä ja palavaa materiaalia  satojen metrien korkeudessa. Ihmiset kokivat luontoäidin voiman pahimmalla mahdollisella tavalla. Pinchotin organisaation hätäviestit vaativat lisää miesvoimaa tulentorjuntaan, lopulta monin paikoin kaikki kynnelle kykenevät miehet saatettiin lukuisia tulirintamia torjumaan vankilaan joutumisen uhalla. Vankilalla uhkaaminen tarkoitti käytännössä kuolemantuomiota valtoimenaan riehuvan tulimyrskyn takia.

Nopeasti viranomaiset huomasivat että tulimyrsky oli yksinkertaisesti mahdoton torjua. Myrskytuulet mahdollisti tulipalojen liikkumisen ennennäkemättömällä nopeudella, ja kuten aikalaisten kertomusten mukaan nopeasti etenevää tulirintamaa ei pystynyt edes pakenemaan hevosella. Ihmisen käytös myös muuttuu palokuoleman uhatessa: vuoristoalueella palotorjujien työ oli muuttunut selvitymistaisteluksi ja useat pakenivat pieniin kaivostunneleihin jotka osoittautuivat lopulta kuolemanloukoiksi tulimyrskyn imiessä kaiken hapen kaivostunneleista ja täyttämällä ne palokaasuilla.

Raivoava lähes ihmiskäsityksen ylittävä tulimyrsky eteni tuhoisasti yhden viikonlopun ajan kunnes viileä ilmarintama ja koko kesän odottaneet vesisateet pysäyttivät metsäpalot.

Metsäpaloja oli yrittämässä sammuttaa arviolta 10 000 miestä. Suurinosa alueen kaupunkien kaduilta kerättyjä siirtolaisia ja työläisiä. Yli 30 kansallisuudesta, kirja mainitsee muun muassa suomalaisia siirtolaismiehiä joita tunnistettiin kuolleiden joukosta. Lopulta arvioitiin että vaikka koko Yhdysvaltain armeija olisi valjastettu sammutustöihin (aikanaan n. 80 000 miestä), se ei olisi riittänyt estämään Yhdysvaltojen historian pahinta metsäpaloa.

Great Fire ravisteli Yhdysvaltoja perustavanlaatuisesti. Yleinen mielipide aikaisemmin hulluna pidetystä metsänvartijaorganisaatiosta muuttui täysin. Lehdet olivat täynnä näiden miesten uroteoista 1910 tapahtumien aikana, ja Teddy Roosevelt ja Gifford Pinchot saivat lopulta aikaan sen minkä eteen he olivat monta vuotta taistelleet; liittovaltio sai kuin saikin, koko Yhdysvaltoja käsittävät luonnonpuistokokonaisuuden. Miljoonia eekkereitä suojeltuja alueita tuleville sukupolville.

Kirjasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta tarinan vaikutus näkyy nykypäivänä edelleen. Yhdysvaltojen luonnonpuistot ovat nykypäivänä edelleen yhdysvaltalaisille tärkeä asia, ja vaikka nykyinen valtiojohto on kovaa vauhtia toistamassa historian virheitä vapauttamalla suojeltuja alueita kaupalliseen käyttöön, uskon että Gifford Pinchotin, John Muirin ja kahden kuuluisan Rooseveltin (Teddy & FDR)  perintö tulee säilyttämään arvonsa tuleville sukupolville.

Timothy Egan on kirjoittanut hienon, todellisen historian sivupolkujen tarinan jolla on ollut iso vaikutus Yhdysvaltojen historiaan ja nykyaikaan.

Yöpöydällä onkin jo työn alla John F. Ross:n War on the Run: The Epic Story of Robert Rogers and the Conquest of America's First Frontier. Kirjan myötä peruutetaan historiassa n. 150 vuotta taaksepäin jonka myötä päästään seuraamaan todellisen eräkävijän, tutkimusmatkailijan ja joidenkin mukaan, Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen esi-isän Robert Rogersin tarinaa. Erityisesti näissä siirtokunta-aikojen tapahtumissa itseäni kiehtoo se valloittamaton erämaa joka näihin aikoihin alkoi käytännössä itärannikon kaupunkien takapihoilta. Unohtamatta että Robert Rogersin värikäs elämä ja saavutukset toimivat n. 40 vuotta myöhemmin innoituksena Thomas Jeffersonin kuuluisalle Lewis & Clarkin tutkimusmatkalle. 

maanantai 2. lokakuuta 2017

Dominion

C.J. Sansomin Dominion tuli yllättäen takavasemmalta kun sain John Scalzin lopeteteltua ja ikuinen pohdinta alkoi seuraavasta kirjasta. Onnistuin törmäämään C.J. Sansomiin Kindlen omalla toimii-eitoimi -shoppailuselaimella, ja kun kyseessä on tarina joka osuu vaihtoehtohistorian genreen niin mielenkiintoni heräsi. C.J. Sansom (historian tohtori) on skotlantilainen kirjailija ja allekirjoittaneelle tuiki tuntematon, Wikipedian mukaan kirjailija on ansainnut kirjalliset kannuksensa Shardlake -dekkarisarjallaan joka sijoittuu 1500-luvun Englantiin. Itse asiassa kirjan valintaan vaikutti myös Ken Burns:n laatuTV-sarja The War, jonka sain kahlattua läpi samaan aikaan Netflixin kirjastosta.  Dominion on myös kirjailijan tuotannossa itsenäinen kirja ja se tuntui hyvältä välipalalta, ja vaikka aikalailla kiertelen ja kaartelen historia -osastoani niin kohta sinne osun väkisinkin.

Dominion piirtää kiehtovan vaihtoehtotodellisuuden missä Englanti antautui Hitlerille vuonna 1940 ja sen vaikutus heijastuu ympäri maapallon. Winston Churchill on hävinnyt vaalit ja johtaa nyt 1950-luvulla maanalaista vastarintaliikettä kun Englanti toimii Kolmannen Valtakunnan vasallivaltiona. Neuvostoliitto on jäänyt Saksan sotakoneiston kanssa pattitilanteeseen kun taistelut yli 1200 kilometriä pitkällä rintamalla ovat jatkuneet yli 11 vuotta. Idässä Japani käy jatkuvaa sotaa Kiinan kanssa ja maailma näyttää ja tuntuu siis hyvin erilaiselta.

Mutta Kolmannen Valtakunnan ytimessä käydään rajua valtakamppailua. Adolf Hitleriä ei ole nähty julkisuudessa vuosiin ja sitkeiden huhujen mukaan Aatu on kuolemaisillaan. Vanhan vihtahousun valtikasta kisailee Joseph Goebbelsin johtama SS, käsi jo valmiina vallankahvassa, ja vastassa on toinen valtaklikki valtava Saksan armeija, Erwin Rommelin johdolla.

Samaan aikaan Englannissa kytee sitkeä maanalainen vastarintaliike, joka ei ole kansan syvien rivien suosiossa. Englannin valtiojohto luovuttaa laivakaupalla juutalaisia isäntävaltion käsittelyyn ja koko rotukysymys saa kansan täyden tuen.

Tarinan keskiössä on David Fitzgerald, joka työskentelee rivivirkamiehenä Whitehallin toimistokompleksissa, ja Davidin päivät täyttyvät Englannin ja Kolmannen Valtakunnan välisen tasaisen tylsän paperibyrokratian pyörittämisessä. David asuu vaimonsa kanssa Lontoon lähiössä ja pariskunnan lapsen kuolema varjostaa yhä enemmän elämää ja parisuhdetta.

Davidin elämän harmaa todellisuus järkähtää ympäri ja pois paikaltaan, kun vastarintaliike ottaa yhteyttä. Syynä on mielisairaalapotilas Frank Muncaster joka sattuu olemaan Davidin vanha yliopistokaveri, ja vastarintaliike haluaa että David auttaa heitä pelastamaan Frank vapauteen. Vastarintaliike uskoo että Frank on saanut veljeltään tietoonsa äärimmäisen salaista tietoa joka saattaa muuttaa maailman valta-asetelman.

Tästä alkaa kissa-hiiri -jahti pitkin Englannin nummia ja saarivaltion hernerokkasumuja, kun David vastarintaliikkeen ryhmän kanssa aloittavat pitkän pelastusoperaation, perässään Saksan SS joka yhteistyössä paikallisen Special Branchin kanssa jahtaavat joukkiota. Suuntana on Englannin kanaali ja amerikkalainen sukellusvene.

Dominionin kehystarina on äärimmäisen perusteellisesti rakennettu, ja täytyy nostaa hattua kirjailijan taustatyölle ja varsinkin kuinka kiehtovasti hän on nyrjäyttänyt oikean historian paikoiltaan. 1950-luvun vaihtoehtotodellisuus on todella karun synkkä ja vastenmielinen. Kirjailija valoittaakin tarinan lopuksi useamman kappaleen verran taustatyötään ja omia ratkaisujaan miten maailma olisi, jos esimerkiksi Roosevelt olisi hävinnyt jatkokauden vaalinsa ja sama kohtalo olisi ollut Churchillillä. Lopulta Natsi-Saksa kokisi Rooman kaltaisen kohtalon; valtakunta on yksinkertaisesti liian iso hallittavaksi ja vallankahvassa pysymistä ei edesauta sisäinen korruptio.

Laskujeni mukaan olen nyt viimeisimmällä kymmenellä kirjalla kahlannut niin Koillismaata kuin barbaarisia maisemia, joten aika on kääntää lukukoneen nokka kohti historia vähemmän tunnettuja sivupolkuja. Työn alla on jo Pulizer-voittaja Timothy Eganin Big Burn, joka kuvaa vuoden 1910 Montanan osavaltiossa riehuneen valtavan metsäpalon sammutustöitä, sekä presidentti Teddy Rooseveltin  kamppailua luoda koko Yhdysvaltoja kattava luonnonpuistojärjestelmä. Perään menee todennäköisesti John F. Rossin War on the Run, joka kertoo legendaarisen Robert Rodgersin, Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen isäksi kutsutun ja 1700-luvulla eläneen sissimiehen tarinan.  Toinen vaihtoehto on myös Vincent J. Cannaton American Passage: The History of Ellis Island, joka muuten alkaa suomalais-immigranttien tarinalla!

keskiviikko 16. elokuuta 2017

The Last Colony

Niin se mieli kääntyy kuin tuuliviiri kun olin lukenut Robert Penn:n All the Kings Men -klassikoa 50 sivua. Science fiction-genren houkutus oli aivan liian kova. Edellisestä scifi-kirjasta on jo vierähtänyt vuoden verran ja nyt John Scalzin Old Man's War -sarjan kolmas osa tuli ladattua Kindleen ja Robert Penn siirtyi syrjään.

Joe Scalzi on niittänyt mainetta juuri Old Man's War -sarjallaan joka tasapainoilee jossain Hard/Military ja huumoripitoisemman science fictionin rajamailla. Wanhain Immeisten Sota -sarja on nimensä mukaan wanhojen miesten sotimista missä työelämästä eläköityville tarjotaan mahdollisuus palvella CDF:n (Colonial Defence Forces) riveissä. CDF on ihmiskunnan keihäänkärki avaruuden valloituksen osalta ja organisaatio tarjoaa vanhuuseläkkeen kynnyksellä oleville aktiivipalveluksen siirtämällä heidän mielensä uusiin parikymppisten vartaloihin, jotka ovat huippuunsa viritettyjä sotakoneita. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa kertoi John Perryn 75-vuotiaan entisen mainosalan ammattilaisen uraa CDF:n joukoissa ja heidän vuosia kestänyttä turneetaan suojellen CDF:n uudisasukkaiden kolonisaatioita eri aurinkokunnissa.

The Last Colony alkaa ajasta jolloin John ja hänen uusi perheensä ovat asettuneet pieneen uudisasukasyhteisöön syrjäiselle planeetalle. John toimii yhteisön asioiden hoitajana ja ratkoo intialaislähtöisen yhteisön arkipäivän ongelmia ja Johnin uusi vaimo Jane, entinen CDF:n erikoisyksikön sotilas, toimii yhden hengen poliisivoimana. Molempien ansiokas sotilasura on jo takana ja elämä tuntuu kulkevan raukean rauhallisesti eteenpäin. Mutta kuten niin monissa muissakin tarinoissa, tämä muuttuu kun John:n entinen esimies tekee yllätysvierailun ja onnistuu rekryämää pariskunnan johtamaan uutta uudisasukasyhteisöä joka on tarkoitus kuljettaa asuttamaan uutta planeettaa Roanokea.

Roanoken uudisasukkaiden asuttaminen ei kuitenkaan etene odotetusti kun selviää että ympäri galaksia levittäytyvä organisaatio Conclave jonka jäseninä on yli 400 rotua, haluaa torpata ihmisrodun virusmainen leviäminen pitkin tähtitarhoja. Pienen uudisasukasyhteisön tapahtumat saavat siten yhtäkkiä megalomaaniset mittasuhteet kun Roanoke asetetaan pelinappulaksi CDF:n ja Conclaven vuosikymmeniä jatkuneeseen mittelöön. John ja Jane joutuvat miettimään päänsä puhki miten saada estettyä eri osapuolien suunnitelmat Roanoken tuhoamiseksi..

Täytyy sanoa että Scalzi on jälleen onnistunut tarinallaan saavuttamaan samantasoista tarinankerrontaa kuin esimerkiksi Alastair Reynolds tai James S.A. Corey. Pelissä on isot asiat ja ihmisrodun kohtalo, tästä ei puuttuisi enää kuin kristuksen toinen tuleminen. Vaikka The Last Colony liikkuu enemmän vakavammassa kerronnassa kuin edelliset sarjan kirjat, Scalzin tarinassa on kaikki hyvän scifi-kirjan ainekset. Jos jotain negatiivista tästä pitää hakea niin kirjan pituus, joka on päälle 300 sivua. Tämän mittaluokan tarinat voisivat olla puolestani yli 600 sivua. Helposti.

Seuraavana lisää scifia kun oikein vauhtiin päästiin. 

torstai 3. elokuuta 2017

Alkuvuodesta

Aina odotettu kesäloma on täällä ja sen viime metreillä ajattelin pistää kasaan ensimmäisen vuosipuoliskon kirjat. Lukutahti allekirjoittaneella on ollut normaalia noin yksi kirja per kuukausi. Tämän(kin) vuoden tavoitteena on ollut saattaa loppuu useat aloitetut trilogiat/sarjat ja jo muutaman genren osalta olen siirtynyt täysin eBook-formaattiin kun lukukokemus neljä vuotta vanhalla Kindlellä on edelleen loistava.

Alkuvuoden työläin kirja oli ehdottomasti yli 700 sivuinen Pulitzer-palkitun historioitsijan Doris Kearns Goodwinin Yhdysvaltojen poliittista historiaa käsittelevä Team of Rivals: The Political Genius of Abraham Lincoln. Kirjaa voisi kuvailla sanoilla "haastava ja aikaa vievä" mutta jokainen sivu on täynnä kiehtovaa aikalaiskuvausta Yhdysvaltojen 1800-luvun puolenvälin poliittisesta pelikentästä. Yhdysvaltojen 16. presidentin ja hänen kabinetin päätökset vaikuttavat edelleen vahvasti jakautuneen Yhdysvaltojen politiikkaan.

Abraham Lincolnin edesottamusten perään meni Erik Larsonin Dead Wake, jonka tarina kertoi pahasti Titanicin varjoon jääneen (mutta vähintään yhtä kiehtovan) matkustajaristeilijä RMS Lusitanian viimeisen Atlantin ylityksen tarinan vuonna 1915. Euroopassa riehuva Ensimmäinen Maailmansota, ahneet saksalaiset sukellusvenekapteenit, poliittinen "perseily" ja viimeiseen asti sotaan osallistumisesta pähkäilevän Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilsonin hallinto, kietoutuu kaikki aikansa yhden suurimman matkustajaristeilijän kohtaloon.

Kahden historiaopuksen jälkeen oli aika jälleen sukeltaa kevyempään kirjallisuuteen ja Bernard Cornwellin 800-luvun Englanti oli siihen sopiva annos. Kalpea ratsastaja on The Last Kingdom-sarjan toinen osa missä lukija pääsee seuraamaan nuoren Bebbanburgin Uhtredin seikkailuja Englannin pyristelyitä tanskalaisten viikinkien otteessa. Ammattitaitoista historian värittämistä jaksaa aina lukea.

Viikingeistä siirryttiin Norjaan kun Jo Nesbø:n Suruton  oli vuorossa. Kirjan tarina pyörittää lukijaa Harry Holen loputtomassa henkilökohtaisessa helvetissä ja samalla tutkitaan Osloa riivaavaa pankkiryöstöketjua. Omaa juonikuviota sujuvasti pyörittää Harryn armoton kolleega, jonka säätöjä on nautinnollista seurata. Seitsemän osaa olisi sarjasta jäljellä jotka varmuudella kahlaan läpi.

Jeff VanderMeer on mielenkiintoinen kirjailija. Hänen uusin oma teos Borne käsittelee mm. uusien ja vieraiden eliömuotojen vaikutusta elinympäristöömme. Allekirjoittanut lukaisi Southern Reach-trilogian toisen osan Hallinta missä Yhdysvaltojen etelä-rannikolla sijaitsevan rannikkokaistaleen yliluonnollisten tapahtumien tutkinnat jatkuvat. Virkistävän omalaatuinen scifi-sarja jota ei ole turhaan kehuttu ja palkittu.

VanderMeerin maagisista luontomaisemista siirryin kovaan scifiin/cyber punkiin kun vuorossa oli Ramez Naamin Crux. Kirja on Nexus-trilogian toinen osa ja se kuvaa sitä murroskohtaa missä ihminen liittää itsensä yhä syvemmälle teknologian tuomiin etuihin ja lopputulemana horisontissa siintää ihmisevoluution seuraava askel: Homo Deus.

Täytyy myöntää että en koskaan kyllästy lukemaan Kalle Päätalon wanhan Suomen kuvauksia. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden Alla sen joskus aloitti, ja kun Kalle Päätalo osui tutkaani, päätös oli helppo; Koillismaa-sarja on siedettävän lyhyt sarja Päätalon tuotannosta, vain viisi osaa joten sitä olen pikku hiljaa jauhanut eteenpäin ja en ole hetkeäkään katunut. Hienosti kirjoitettu tarina ja kiehtovat hahmot yhdistettynä voittamattomaan Suomen luonnon kuvaukseen. Myrsky Koillismaassa jatkaa selkosissa asuvien perheiden elämää talvi- ja jatkosodan myllerryksissä kohti parempaa tulevaisuutta.

Best Served Cold jatkoi meikäläisen Joe Abercrombien fantasiamaailman matkaa ja tämä itsenäinen tarina oli äijämäisen brutaali kostotarina tutuissa ensimmäisen First Law -trilogian maisemissa. Kirjailijalla on tulossa uusi trilogia ja sitä odotellessa jäljellä on vielä muutama tarina jotka pysyvät tukevasti lukulistalla.

James Ellroy, Jo Nesbø ja James Lee Burke ovat vakiokasvoja kirjahyllyssäni niin perinteisenä kuin sähköisenä versioina mitä tulee rikoskirjallisuuteen. Samaan joukkoon on sittemmin noussut myös Malcolm Mackay synkän väkivaltaisella Glascow -trilogiallaan. Vanhaherra Burke on jo säväyttänyt muutamalla Dave Robicheaux -kirjallaan ja sarjan # 3 eli Black Cherry Blues ei myöskään jättänyt kylmäksi. Burke osaa kirjoittaa harvinaisen tasapainoisia tarinoita joissa yhdistyy ei pelkästään se klassinen rikollinen toiminta vaan myös taustat, kuten Daven henkinen helvetti ja tietenkin asia mitä olen vanhemmiten oppinut nauttimaan: kauniit luontokuvaukset.

Don Winslow on luonut myös uransa kirjailijana väkevillä rikollistarinoilla joista esille ovat menestyksekkäästi nousseet eeppinen yli kolmen vuosikymmennen yli ulottuva huumesodan kuvaus. The Power of the Dog ja The Cartel ovat varmasti parhaimpia kuvauksia Meksikon ja Yhdysvaltojen välisestä huumesodasta ja kirjoista ollaankin puuhamassa elokuvia mainekkaiden ohjaajien toimesta. Don Winslow:n tuorein kesäkuussa julkaistu kirja The Force hyppääkin poikkeuksellisesti pois huumekartellien maailmasta New Yorkin poliisilaitoksen korruptoituneeseen toimintaan. Kirjailija on onnistunut jälleen kerran kirjoittamaan vakuuttavan ja hurmeisen tarinan yhdestä poliisietsivästä NYPD:n väkivaltaisesta kulissien takaisesta maailmasta.

Ja mitä sitten seuraavaksi? Kindlessä on jo työn alla yksi amerikkalaisen kirjallisuude klassikko: Robert Penn:n vuonna 1964 julkaistu All The Kings Men, joka on fiktiivinen tarina Yhdysvaltojen etelän populistisesta poliitikosta Willie Starkista. Kirjan myötä lukukoneen keula siirtynee kohti historian kenttiä.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

The Force

Don Winslow:n eeppinen kirjasarja amerikkalaisten ikuisesta huumesodasta räjäytti tehokkaasti tiensä allekirjoittaneen lukulistoille kun kirjojen The Kings Of Cool, Power Of The Dog ja sen jatko The Cartel olivat kokonaisuudessaan hengästyttävää tykitystä nykypäivän huumesodan helvetistä ja sen yhteiskunnallisista vaikutuksista Pohjois-Amerikan ja Meksikon väestöön.

Don Winslow on nyt kesäkuussa julkaissut uusimman teoksensa The Force jota varten kirjailija teki vuosia tutkimustyötä niin arkistojen parissa ja samalla haastatellen itse poliiseja. Kirjan kansikin on synkän informaativinen ja se kertookin New Yorkin poliisilaitoksen nykypäivän toiminnasta. Pääosassa ei ole se kaikki hieno julkinen työ mitä yli 30 000 New Yorkin poliisia päivittäin tekee vaan kirja kulkee siellä NYPD:n synkemmällä puolella, josta nousee otsikoihin vähän väliä huolestuttavia uutisia. Don Winslow on kirjoittanut kirjan New Yorkin poliisilaitoksen korruptiosta josta on vuosikymmeniä tehty kirjoja ja elokuvia.

Kirjan kertojaänenä toimii New Yorkin huippuetsivä Denny Malone joka on NYPD:n huumeyksikön Manhattan North:n "Da Force:n" johtotähtiä. Tarina alkaa kun Denny vangitaan ja kertomus pidätykseen johtavista tapahtumista alkaa. Denny kertoo poliisityöstään joka on kaikkea muuta kuin normaalin poliisietsivän arkipäivää: päivät täyttyvät mafian, kaupungintalon ja muiden poliisiorganisaation päättävien tahojen voiteluista. Paksut rahakirjekuoret vaihtavat omistajia ja huumeet liikkuvat poliisien käsien kautta takaisin katukauppaan. Denny on idealisti ja kertoo kuinka poliisityö puhtaimmillaan on tehotonta ja lähes kaikki on sallittua kunhan ei jää kiinni. Lukija pääseekin seuraamaan kylmähermoisia teloituksia, huumeratsioiden yhteydessä tapahtuvia todistusaineistojen katoamisia ja ennenkaikkea poliisielämää "veitsen terällä" kirjaimellisesti. Kaikkein räikeimpiä esimerkkejä tapahtuu kirjan alkupuolella kun Denny tiimeineen tekee ison huumeratsian jonka lopussa Denny teloittaa aseettoman mafiapomon kylmän rauhallisesti; loppusaldona 100 kilosta heroiinia pääsee otsikoihin 50 kiloa. Puolet menee Denny tiimin eläkerahastoon.

Tarinan edetessä lukija huomaa kuinka tapahtumat eskaloituvat pala palalta ja Dennyn mestarillisesti pyörittämä korruptiokuvio katupoliisitasolta aina kaupungintalolle asti alkaa lähtemään lapasesta ja lopussa odottaa se looginen lopputulema. Mikään ei jatku ikuisesti ja loppupelissä on vain kyse selviytymisestä.

Don Winslow on jälleen kerran kirjoittanut suorastaan hengästyttävän tarinan New Yorkille varmasti arasta aiheesta. Luin kirjan yhteydessä muutaman kirjailijan haastattelun ja hän kertoi kuinka hän oli tehnyt kirjaa varten useita vuosia tutkimustyötä. Hän oli troolannut oikeuspöytäkirjoja ja lopulta haastatellut myös paljon NYPD:n poliiseja. Kirja on itsessään saanut jo ylistäviä arvioita sen realistisuudesta ja en ole yllättynyt laisinkaan tiedosta että kirjan elokuvaoikeudet on jo myyty miljoonasummalla 20th Century Foxille. David Mamet kirjoittaa tällä hetkellä käsikirjoitusta ja Cop Landin ja Loganin ohjaaja James Mangold tulee ohjaamaan itse elokuvan. Ensi-iltakin jo päätetty - maaliskuun 1. päivä 2019.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Black Cherry Blues

Montanan komeissa vuoristomaisemissa asuva yli 80-vuotias James Lee Burke ei näytä kirjallisen tuotannon osalta hidastumisen merkkejä. Edellinen julkaisu The Jealous Kind julkaistiin viime elokuussa ja amerikkalaisen rikoskirjallisuuden Grand Old Man jaksaa puskea eteenpäin. 

Black Cherry Blues on kirjailijan Dave Robicheaux -sarjan kolmas teos ja se jatkaa pitkälti mihin edellinen Heaven's Prisoner's jäi. Dave on jäänyt yksin pienen ottotyttärensä kanssa New Iberian laitamille ja yrittää roikkua kiinni arkiaskareissaan ja pyörittää pientä kalastusyritystään New Orleansin maagisissa maisemissa. Takaraivossa nakuttaa tehokkaasti viinapiru ja vaimon raa'an murhan muistot. Tämä yllättävän lyhyt tarina (alle 300 sivua) saa alkusysäyksen kun Dave törmää baarissa vanhaan koulukaveriinsa joka avautuu hänelle huolistaan Montanassa, missä hän on sekaantunut arvelluttavaan bisnekseen johon on sekaantunut niin öljyteollisuus, mafia ja paikalliset intiaanit. Kirjan yllättävän vaatimattoman alun jälkeen, tarina nousee uudelle tasolleen kun Dave saa niskaansa tekaistun murhasyytteen. Alkaa helvetillinen taistelu aikaa vastaan kun Dave päättää pakata omaisuutensa ja lähtee tyttärensä kanssa kohti Montanan vuoristomaisemia. 

En ole yllättynyt laisinkaan että tämä kirja voitti vuonna 1990 arvostetun Edgar-palkinnon. Olin alkuun hiukan huolestunut kun Kindle näytti kirjan pituudeksi piirun alle 300 sivua, ja varsinkin kun kirjan alku oli suht kesy ja vaatimaton. Huolet oli kuitenkin turhia kun Burke pisti tarinaan ison vaihteen päälle ja alun jälkeen kirjassa ei ole suvantokohtia. Tarina noudattaa kahden edellisen tapaan Burken mestarillisia otteita: Lukijaa hellitään jälleen kerran New Orleansin kauniilla luontokuvauksilla joihin ei ikinä väsy, Daven henkinen kurimus on myös omaa luokkaansa. Väkivalta esiintyy jälleen kerran räjähdysmäisesti ketään säästämättä ja rikollinen elementti on kuin suoraan helvetin syövereistä. Kirjan summaa hyvin lukijan lausahdukseen "kele, jopas oli reissu!". Black Cherry Blues on James Lee Burken taattua laatua jota voi surutta suositella rikoskirjallisuuden ystäville.

Kirjallinen matkani jatkuu amerikkalaisen rikoskirjallisuuden parissa kun vuorossa on uunituore Don Winslow:n rakkauskirje New Yorkin poliisilaitokselle. The Force on rujo tarina NYPD:n läpeensä korruptoituneesta maailmasta, ja Stephen King onkin summannutkin tätä jo ylistetyn kirjan hyvin poliisien Kummisedäksi. 

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Best Served Cold

Joe Abercrombien ensimmäinen First Law -trilogia kutitteli tehokkaasti allekirjoittaneen mielikuvitusta ja vaikka Abercrombie on lukenut ansiokkaasti Game of Thronesinsa ja Robert E. Howardinsa, hän on onnistunut luomaan suosikkeidensa pohjilta omalaatuisen maailman missä miehet ja naiset mitataan sen mukaan kuinka hyvin miekka pysyy kädessä.

Kirjailijan luoma maailma Circle of the World on käytännössä jatkuvassa sotatilassa jonka maita ja mantuja hallitsee kolme isompaa voimatekijää jotka ovat käyneet viimeiset yli 20 vuotta loputonta sotaa ("Years of Blood"); The Union, Eteläinen The Gurkish Empire, ja viimeisimpänä vaan ei vähäisempänä The Northmen, klassinen pohjoinen soturiyhteiskunta.

Best Served Cold on ensimmäinen kolmesta itsenäisestä tarinasta jotka sijoittuvat ensimmäisen First Law -trilogian jälkivuosille

Olen muistaakseni George R.R. Martinin A Song of Ice and Fire -kirjojen yhteydessä maininnut kuinka virkistävää on lukea fantasiakirjoja missä ei ole iänikuisia haltioita, kääpiöitä. Ainakin allekirjoittaneen kohdalla Abercrombien tarinat painelevat oikeita nappeja ja kun eteen lyödään tarina missä yhdistyy hyvin raaka fantasiamaailma (ilman haltioita ja kääpiöitä) ja 100% kostotarina niin parempaa komboa on vaikea löytää. Best Served Cold ytimessä on Monzcarro "Monza" Murcatto, nuori nainen joka on luonut vuosien aikana pahamaineisen uran palkkasotilasarmeija The Thousand Swords johdossa. Kirjan alussa Monza ja hänen veljensä palaavat onnistuneen sotaretken päätteeksi sen hetkisen työnantajan Grand Duke Orso:n palatsiin menestyksekkäiden sotaretkien päätteeksi, mutta sisarrukset joutuvat petetyiksi ja murhayrityksen kohteiksi. Monzan veli murhataan ja Monza itse kuin ihmeen kaupalla selviää nipin napin hengissä.

Pitkän kuntoutuksen jälkeen Monza rakentaa kostosuunnitelman jonka kohteena on seitsemän henkilöä, kaikki korkealla Grand Duke Orson ravintoketjussa ja juuri ne seitsemän henkilöä jotka olivat paikalla murhayrityksen aikana, aina Orson henkivartijasta Orson poikiin.

Monza palkkaa ympärilleen harvinaisen värikkään puolipsykopaattisen ryhmän apureita jotka lähtevät Monzan kelkaan tälle erittäin veriselle kostoretkelle joka vie ryhmän ympäri tunnettua maailmaa, toteuttaen mielikuvituksellisia murhatehtäviä ja yksi kerrallaan Monzan kohdelista pienenee.

Best Served Cold on alkuperäisen trilogian tapaan komia turnee pitkin Abercrombien fantasiamaailmaa, tällä kertaa hyvin sotaisan kuvaston läpi ja lukijan eteen lyödään James Bondmaisia hienovaraisia salamurhia ja myös äärimmäisen brutaaleita surmia joista hyvänä esimerkinä on Orson henkivartijan kohtalo missä Monza hakkaa pirupoloisen sepän pajavasaralla pikku hiljaa hengiltä. Välimaisemina nähdään massiivisia joukkotaisteluita ja kaupunkien piirityksiä joissa vedetään isolla pensselillä valtataisteluiden viivoja.

Hieno fantasiaromaani kaiken kaikkiaan joka ei todennäköisesti sovi kaikille lukijoille.

Seuraava arvostelu sijoittuu New Orleansin tuttuihin maisemiin kun vuorossa nopeasti kävi James Lee Burken palkittu Black Cherry Blues